Suomen Viro-yhdistysten liitto ry. (SVYL)

viro.nyt poikkesi suurlähetystössä: "Virossa eletään enemmän kuin Suomessa"

Teksti ja kuva: Terhi Pääskylä-Malmström

Minna Halonen, Tea Saarinen, Soila Tyni ja Antti Vaaras työskentelevät Suomen Tallinnan-suurlähetystössä yhdessä noin 30 kollegansa kanssa. Miltä nelikosta tuntuu asua suomalaisena Virossa?

Ensimmäisenä neljästä kollegasta maahan saapui viron kieltä opiskellut Minna. Maisemanvaihdoksesta on nyt kulunut 20 vuotta. ”Ajat olivat silloin toiset. Saavuin eräänä harmaana helmikuisena maanantaipäivänä Georg Otsilla Neuvosto-Eestin loskaiseen pääkaupunkiin. Viisuminkin oli myöntänyt Moskova”, hän muistelee.

”Se oli jännittävää aikaa. Kaikki vaan laulelivat itsenäisyyttä ja pitivät toisiaan käsistä kiinni”, Minna hymähtää, mutta vakavoituu sitten. ”Olin opiskellut Suomessa viron kieltä ja kulttuuria, mutta todellinen elämä oli minulle vierasta. Monet elämänarvoni menivät uusiksi.”

Neljänkympin kriisistä kärsineen Tean vei Tallinnaan puolestaan kokeilunhalu. ”Olin aina haaveksinut ulkomaille muutosta. Viro ei ollut unelmakohteeni, mutta koska muutin kahden lapsen kanssa, olisi täältä ollut tarpeen tullen helppo palata takaisin.”

Alussa kaikki oli vierasta. ”En tiennyt Virosta mitään. Pelotti hirveästi”, Tea myöntää. Yhdeksän vuoden takainen elämänmuutos ei ole häntä kuitenkaan kaduttanut. ”Koko perhe kotiutui tänne hyvin. Vanhempi tyttäreni löysi virolaisen miehen ja on saanut jo jälkikasvuakin. Nuorempi tytär täyttää pian 15 ja on kasvanut pitkäjalkaiseksi blondiksi toisin kuin äitinsä. Taitaa olla Viron vaikutusta sekin.”

Töitä ja outoja ennakkoluuloja

Soila päätyi Viroon pari vuotta sitten lähdettyään opiskelijavaihtoon Tarttoon. Kaupungista tarttui mukaan saksalainen mies, jonka kanssa on nyt Suomen, Saksan ja uudelleen Tarton kautta asetuttu Tallinnaan. Pariskunnan muuttoja ovat ohjailleet työpaikat ja miehen yliopistokuviot.

Antinkin toi Viroon työ. Vaaraksen perhe muutti Tallinnaan suoraan Antin edellisestä asemapaikasta Moskovasta. Haastattelupäivänä Tallinnan suurlähetystössä aloittamisesta on kulunut tasan kolme vuotta. ”En tuntenut Viroa etukäteen juuri lainkaan. Olin käynyt maassa vain muutaman kerran ja silloinkin lyhyesti, esimerkiksi Samatha Foxin keikalla”, Antti nauraa.

Viroon sopeutuminen on sujunut kaikilla neljällä työkaveruksella suhteellisen hyvin. Etenkin Vaarakset olivat haltioissaan saavuttuaan Moskovasta ihan oikeaan länsimaahan. ”Jos olisimme tulleet tänne Suomesta, olisimme ehkä suhtautuneet joihinkin asioihin kriittisemmin.”

Moskovaan verrattuna Tallinna tuntui kuitenkin paratiisilta. ”Virossa kaikki toimii, eikä tarvitse olla varuillaan, että joku yrittää jotain, vie auton pihasta tai kaahaa suojatiellä lasten yli”, Antti kehuu.

Tea kertoo huomanneensa, että monilla suomalaisilla on edelleen virheellisiä ennakkoluuloja Viroa kohtaan. Ja minkälaisia! ”Viroa pidetään ihan kehitysmaana. Ajatellaan, että kaikki varastetaan, mikään ei toimi. Ai pysyykö siellä sähköt? Onko teillä lämmintä vettä?” hän kertaa kuulemiaan kysymyksiä.

Ei pelkkää onnelaa

Kielitaito on kaikilla vuosien mittaan karttunut. ”Osasin sanoa tere. Se riitti, sillä lähdettiin liikkeelle”, Tea muistelee alkuaikojaan Tallinnassa.

Anttikin pääsi viron opintojen makuun vihdoin viime syksynä. ”Maisteritutkintoni Tallinnan yliopistossa on kesken, joten en ole oikein ehtinyt panostaa kieliopintoihin”, hän pahoittelee, mutta kertoo tulleensa toimeen suomella, englannilla ja vahvalla venäjällään. ”Venäjää tarjoan kyllä yleensä viimeisenä. Olen myös huomannut saavani monessa paikassa parempaa palvelua kuin syntyjään venäläinen vaimoni.”

Antti kertoo opiskelukiireiden vaikuttaneen myös sosiaalisten verkostojen luomiseen. ”Minulla ei juuri ole virolaista tuttavapiiriä, mikä on kyllä ihan oma vikani. Päiväni kuluvat töissä, illat opintojen parissa ja vapaat mökillä. Paikallisten kanssa pääsee kuitenkin halutessaan helposti juttuun”, on hyvänpäiväntuttuja naapurustosta ja leikkipaikalta saanut pienten lasten isä huomannut.

Soila harmittelee kaveripiirinsä jääneen Tarttoon. ”Välillä tunnen oloni yksinäiseksi, mutta sehän on paljolti itsestä kiinni. En vain ole jaksanut panostaa uusien tuttavuuksien solmimiseen”, hän toteaa ja sanoo huomanneensa myös Virossa asumiseen liittyvän alkuinnostuksen menneen viime kuukausina ohi.

”Sopeutuminen on aaltoliikettä, eikä tämä pelkkää onnelaa ole ollut minullakaan”, Minna lohduttaa. ”Suomesta tekee silti aina mieli palata Viroon. Pitkään olin sitä mieltä, että olen maassa vain toistaiseksi, mutta viime aikoina olen antanut periksi, että täällä sitä nyt sitten ollaan.”

”Minunkin elämäni on täällä. En ole kaivannut täältä pois ja Suomeen en varmasti lähde”, Tea toteaa päättäväisesti.

Hyvä paha kehitys

Soila kertoo vaikuttuneensa Viron huimasta kehityksestä uuden itsenäisyyden alkuvuosina. ”Kävin Virossa ensi kertaa pienenä tyttönä 90-luvun alussa. Kaikki oli harmaata ja ikävää ja mietin vain, koska pääsen takaisin kotiin. Pitkän tauon jälkeen tulin maahan uudestaan vuonna 2005 ja huomasin, kuinka kaikki oli muuttunut silmissä. Siitä kiinnostukseni Viroon oikeastaan lähti.”

Tea kuitenkin myös kritisoi maan nopeaa muutosta. ”Siinä vaiheessa, kun tämä on samanlainen kuin Suomi, täytyy lähteä pois. En halua sellaista. Tykkään siitä, että kadut ovat vähän huonossa kunnossa ja talot vinossa. Minusta täällä eletään enemmän kuin Suomessa. Siellä kaikki on liian kontrolloitua.”

”On sääli, että maa tasapäistyy kaikkien muiden länsimaiden kanssa”, yhtyy Minna kollegansa mielipiteisiin.

Siinä missä Minna ja Tea ovat näillä näkymin jäämässä Viroon, tietää Antti jo nyt työn vievän hänet takaisin Suomeen. Suomesta matka saattaa jatkua myös eteenpäin, mutta minne, siitä ei vielä ole tietoa.

Myös Soila tähyilee avomiehensä kanssa Viron ulkopuolelle, ensisijaisesti jommankumman kotimaahan. ”Saksassa tai Suomessa ainakin toinen osaa kielen ja tietää, miten asiat toimivat. Täällä kulttuuri on meille molemmille vieras, eikä kumpikaan voi luoda tietynlaista turvaa ympärilleen.”

Kansainvälisen politiikan opintoja lopettelevalle Soilalle voi tulevaisuus heittää eteen muitakin maailmankolkkia. Yksi on kuitenkin varmaa. ”Missä ikinä tulenkin olemaan, on Virolla aina tärkeä paikka elämässäni.”